Ensimmäiset 80 kilometriä ajettiin vielä Länsi-Saharan puolella ennen Marokon ja Mauritanian välistä rajaa. Tavoitteena oli saapua hyvissä ajoin ennen yhdeksää rajalle, mutta aamulla menikin vähän pidempi hetki ilmanpaineiden tarkastuksessa ja tultiin perille vasta vähän kahdeksan jälkeen. Jonoa oli ehtinyt kertyä jo useampi kymmenen autoa + kymmeniä rekkoja. Mentiin jonon perälle ja rajan aukeamista odotellessa siivottiin vähän autoa ja yritettiin kontaktoida mahdollisia muita eurooppalaisia matkustajia. Autoissa näytti olevan paljon eurooppalaisia rekkareita, mutta kaikissa kuskeina oli arabeja tai afrikkalaisia. Juteltiin yhden afrikkalaisen miehen kanssa, joka oli viemässä autoa Italiasta Maliin myyntiin. Hän oli kuulema aikaisemmin myynyt vastaavanlaisen Hiacen Malissa 6500 eurolla. (Gambiassa hinnat ovat kuitenkin vähän alhaisemmat). Autojonossa vierähti melkein kymmeneen asti ennen kuin varsinaisesti päästiin rajalle.
Oltiin onneksi ongittua netistä hyvin paljon juttuja liittyen rajojen ylityksiin Afrikassa, sillä muuten rajalle saattaisi olla erittäin pihalla kaikessa - Afrikassa, kun ei aina tehdä kaikkea ihan helpoimman kautta. Käytiin ensiksi leimaamassa passit poliisin toimistossa ja täytettiin jotkut paperit. Tämän jälkeen Sakke meni tullin toimistoon selvittämään autoa. Sitten tullimies tarkasti taas auton paperit pihalla uudestaan. Missään ei ollut todellakaan mitään ohjeistusta. Tämän jälkeen meidän piti vielä käydä näyttämässä passit jossakin luukulla, jossa passeihin ei tehty mitään merkintöjä vaan viranomainen kirjoitti isoon ruutuvihkoon tiedot matkustajien passeista. Tässä tuhraantui aikaa varmaan 1,5 tuntia yhteensä. Tämän jälkeen olimme valmiita ajamaan ulos Marokon valtion alueelta ja astumaan sisään mystiselle no man's landille.
Marokon ja Mauritanian välissä on tosiaankin miinakenttä, joka on "ei-kenenkään-maata". Netissä liikkuu myös monenlaista tietoa alueen koosta, jossakin puhutaan kolmesta kilometristä, toisaalla kymmenestä ja hurjimmissa teksteissä jopa 30 kilometristä. No man's landilla ei mene teitä ja pahimmillaan harhaan mennessä autolla voi ajaa miinaan. Miinakentän läpi menevät kaikki autot, rekat ja ihmiset, jotka haluavat mennä Marokosta Mauritaniaan. Vinkkinä netistä olimme lukeneet, että kannattaa seurata jotain toista autoa ja myös Hotel Barbaksessa tapaamamme brittimies kertoo samaa tarinaa. Homma vaikutti siis suht' selvältä - kunnes oikeasti nähtiin mystinen no man's land omin silmin. Paikka oli täynnä roskaa, autoja, romuautoja ja meillä ei todellakaan ollut mitään hajua, että minne mennä.
Ensinnäkin heti, kun alueelle tulee, auton kimppuun hyökkää hyeenalauma hustlaajia ikkunoita hakaten ja kaikki yrittävät tarjota palveluita. Hustlaajat ohitettiin kylmänrauhallisesti. Lähdettiin sitten seuraamaan yhtä autoa. Heti ensimmäisen 100 metrin jälkeen tuli kohta, joka näytti lähes mahdottomalta päästä läpi - kalliota, jossa oli erittäin korkeita pudotuksia ja teräviä reunoja. Oltiin onneksi pudotettu ilmanpaineiden aamulla reilusti, sillä meistä kukaan ei todellakaan halunnut alkaa vaihtamaan renkaita keskellä miinakenttää. Selvittiin ensimmäisestä esteestä vain todetaksemme, että maasto ei ole muuttumassa mihinkään. Käytännössä kaikkien usko alueen ylitykseen loppui ensimmäisen kahden minuutin jälkeen. Sinne tänne sinkoilevien "teiden" kunto oli pahempi kuin pystyttiin edes pahimmissa kauhukuvissa maalailemaan. Meillä oli edessä elämämme pahimmat kilometrit - jälleen kerran. Mitään suoraa reittiä tai edes yhtä selkeää Mauritanian rajalle ei todellakaan ollut olemassa. Piinallisten ja järkyttävien hetkien jälkeen (45 minuuttia meni n. 3 kilometrissä) auto selvisi kuitenkin läpi pehmeän hiekan, terävien kivien ja kovien kallioiden aina Mauritanian rajalle asti.
Mauritanian rajalla odotti taas uudet muodollisuudet. Kun päästiin porteista sisään, niin autoon iski kiinni heti yksi hustlaaja, joka tarjosi meille "apuaan" paperien täytössä. Hustlaaja roikkui autossa kiinni joka hetki, kun oltiin hoitamassa rajamuodollisuuksia. Ensimmäistä kertaa matkalla poliisi teki tarkastuksen autoon. Tarkastus kesti n. 30 sekuntia, kunnes poliisi löysi autosta esineen, jonka halusi itselleen. Pienet lahjat helpottavat kummasti asioiden etenemistä, niinpä 3G-tikku vaihtoi omistajaa ja päästiin jatkamaan seuraavalle tullin pisteellä. Olimme tosiaan varautuneet ennen matkaa tähän ja keränneet lahjontaboksin, jossa oli jaettavaksi vanhoja kännyköitä ja elektroniikka yms.. Rajalla mentiin taas pisteeltä pisteellä. Missään ei ollut mitään ohjeita ja työntekijöiltä oli turha kysyä neuvoa. Loppujen lopuksi meillä kesti kuusi tuntia siitä hetkestä, kun saavuttiin Marokon rajalle, siihen, että päästiin Mauritanian rajalta ulos. Meidän saamien tietojen mukaan tämän rajan piti olla se "helppo" raja verrattuna Mauritanian ja Senegalin väliseen rajaan. Jäimme siis innolla odottamaan sitä.
Heti Mauritaniaan päästyä käytiin vaihtamassa rahaa ja ostettiin vielä vakuutus autoon, sillä suomaisen vakuutusyhtiön autovakuutus ei enää pätenyt. Matka pääsi sitten taas jatkumaan. Mauritanian puolella tuli n. 60 kilometrin jälkeen bensa-asema, jonka jälkeen seuraava oli tulossa vasta 300 kilometrin päästä. Laitettiin siis tankki ja kanisterit täyteen kaiken varalta. Mauritaniassa tie oli yllättävän hyväkuntoinen. Maisema oli hyvin karua, Saharan autiomaa sen kun jatkui. Ilma oli myös hyvin kuuma, melkeinpä 45 astetta. Forecan mukaan Mauritania oli maailman kuumin paikka juuri sillä hetkellä. Tehtiin matkaa ihan aikataulussa, kunnes yllättäen asvalttitie päättyi tietöiden takia ja jouduimme jatkamaan matkaa aavikon puolella keskellä hiekkaa. Aluksi ajateltiin, että tämä kestää ehkä pari kilometriä, mutta ajettiin n. 30 kilometriä hiekalla. Aikaisemmin niin hyvin toiminut ilmastointikin taisi hajota. Polttavan kuuman hiekan hehkuessa pohjasta ja auringon polttaessa taivaalta auton lämpötila nousi sisällä n. 43 asteeseen. Ja nyt täytyy taas myöntää, että usko meinasi loppua Majamajaan. Majamaja ja renkaat kesti kuitenkin 30 kilometrin offroadin. 
Kiirehdittiin matkaa polttavan kuumassa autossa ilman ylimääräisiä pysähdyksiä. Kaikki meistä oli varmasti mielettömässä nestehukassa, vaikka yritettiin juoda niin paljon kuin vain ehti. (Mauritaniassa ABC-verkosta ei kuitenkaan ole vielä Suomen tasolla, joten kylmää vettä ei ollut saatavilla eikä lämmin/kuuma vesi maistu niin erityisen hyvältä.) Selvittiin perille n. 14 tunnin matkan jälkeen Nouakchottiin vielä ennen auringonlaskua - vihdoinkin kunnon ruokaa, kylmää juomaa ja suihku!
Nouakchott on hyvin todennäköisesti maailman pölyisin ja hiekkaisin pääkaupunki. Tai ei paikkaa edes voi kutsua oikeastaan kaupungiksi. Meidän viisi kerroksinen hotelli oli varmasti koko Nouakchottin korkein ja hienoin rakennus, muuten kaikkialla oli epämääräisiä hökkelitaloja, telttoja ja hiekkaa!
Hotellissa oli panostettu erittäin paljon myös asiakkaiden turvallisuuteen ja tästä oli osoituksena Yhdysvaltojen myöntämä sertifikaatti seinälle:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti