Video vihdoin julki!

Afrikkalaista kaupankäyntiä

Auton myynti viidessä päivässä tuntemattomassa kaupungissa ilman valmiita kontakteja ei vaikuttanut maailman helpoimmalta tehtävältä. Autokaupat Barran satamassa olivat kariutuneet pimeän tuloon ja epämääräiseen ostajaan. Onneksi satamassa olleet hustlaajat ym. olivat kuulleet, että auto on myynnissä, joten komission toivossa sana laadukkaasta halvalla myynnissä olevasta autosta lähti leviämään ympäri Gambian.

Laitettiin ensiksi auto myyntikuntoon siivoamalla kaikki ylimääräinen pois autosta. Homma oli odotettua helpompi, sillä hotellin parkkipaikalla päivystäneille taksikuskeille ja vartijoille kelpasi kaikki mahdollinen roskakin, joten meidän ei oikeastaan tarvinut ottaa kuin tavarat ulos autosta ja sillä samalla sekunnilla tavara oli kadonnut. Hyvä niin, koska hiki valui pitkin otsaa ilman, että teki edes fyysistä työtä. Saatiin myytyä samalla meidän varakanisteri ja 2 litraa dieseliä noin neljällä eurolla.

Kaikki kelpaa, roskatkin vietiin käsistä. (Saken pyynnöstä paljas ylävartalo sensuroitu)

Levitettiin sanaa taksikuskeille ja luvattiin hyvät komissiot henkilölle, joka tuo ostajan paikalle. 100 euron komissio on iso raha afrikkalaisille, joten saatiin kunnolla säpinää parkkipaikalla pyörineisiin henkilöihin. Ensimmäinen tosiostaja saatiin paikalle sunnuntaina 22.6.. Njie Musa (taksikuski, joka tavattiin satamassa odottaessa) oli puhunut autosta veljelleen, joka taas tunsi autonvälittäjän, jolla oli potentiaalinen ostaja. Ensiksi paikalle tuli Musa, hänen veli ja välittäjä. Välittäjä katsoi autoa ja totesi sen hyväksi, jonka jälkeen hän soitti mahdolliselle ostajalle. Ostaja oli kuulema ihan lähellä alle 20 kilometrin päässä ja tulossa 20 minuutin päästä. Afrikkalaisille aikakäsitys on kuitenkin vähän eri kuin suomalaiselle. Odoteltiin polttavassa kuumuudessa yli tunti ostajaa. Paikalla oli tämän jälkeen ostajan puolella n. 6-7 hengen delegaatio - ja tämän lisäksi aina, kun meidän autolla tapahtui jotain - paikalle ilmestyi tyhjyydessä useita muitakin ihmisiä seuraamaan ostotilannetta. Ensimmäinen ostajaehdokas oli brittiläis-jamaikkalainen. Kauppoja ei kuitenkaan syntynyt. Ostajat kertoivat tarinaa "isoista tullimaksuista", valittivat automaattivaihteistosta ja sivuikkunatkin takana pitäisi kuulema vaihtaa aukeaviksi.

Samana aamuna paikalle piti tulla myös ostaja, joka oli lähellä ostaa auton jo aikaisemmin satamassa. Miestä ei kuitenkaan näkynyt. Samainen ostaja soitteli kuitenkin illalla ja lupasi tulla seuraavana päivänä paikalle - insha'allah - jos luoja suo. Maanantai menikin sitten odotellessa. Jumala ei ollut armollinen ja ostajaa ei näkynyt paikalla myöskään maanantaina.

Tiistaina alkoi olemaan jo vähän kiire myydä auto. Ilari oli tosiaan lähtenyt jo lauantaina pois Gambiasta ja meidän muiden lento oli lähdössä keskiviikkoiltana. Saatiinkin tiistaina soitto yhdeltä hustlaajalta, johon olimme törmänneet satamassa muutaman päivän aikaisemmin. Hän oli tuomassa ostajia katsomaan autoa myyntipalkkion toivossa. Koska meillä oli melko kiire jo myydä auto, oltiin valmiita pudottamaan hinta 3000 euroon. Tällä kertaa ostajat tuntuivat olivat erittäin tosissaan ja päästiin pitkien neuvottelujen jälkeen sopuun hinnastakin - 165 000 Gambian dalasia (noin 3000€). Ostajilla oli käteiset mukana ja ehdittiin jo sopia kaupoista. Maksu maksettiin käteisellä. Gambiassa isoin seteli on 200 dalasia (alle 4 euroa), mutta ostajilla oli vain 100 dalasin seteleitä. Rahaa oli siis melko iso kasa. Laskettiin pari nippua ja todettiin, että rahaa on todennäköisesti oikea määrä. Sitten Anton ja Harry menivät jo rahojen kanssa huoneeseen (ottamaan instagram-kuvia isoista rahanipuista) ja minun ja Saken piti lähteä hoitamaan paperiasiat kuntoon ostajien kanssa... kunnes ostaja meni auton rattiin. Ostajat eivät olleet edes koeajaneet autoa ennen kauppojen tekoa ja parkkipaikalla sitten selvisi, että auto on automaattivaihteistolla. Halusivat kuulema manuaalivaihteistolla. Ei muuta kuin hakemaan Anton, Harry ja rahat huoneesta ja kauppojen purku.

Peruuntuiden kauppojen jälkeen tilanne alkoi olemaan vähän epätoivoinen. Onneksi hustlaajat, jotka olivat juuri menettäneet myyntipalkkion, olivat edelleen täynnä intoa ja lupasivat tuoda uudet ostajat myöhemmin illalla. Sitten kuitenkin alkoi tapahtua. Edelliset ostajat olivat juuri lähteneet ja heti heidän jälkeen hotellin pihalla päivystänyt taksikuski tuli kysymään meiltä tiukkaa hintaa autosta. Sanottiin hinnaksi 160000 dalasia. Taksikuskilla olisi kuulema joku ostaja, jolla olisi tuoda käteiset jo tunnin päästä. Siitä tilanne lähti sitten vyörymään. Ostajaehdokas oli toinen taksikuski, jolla oli käytössä jo entuudestaan Toyota Hiace. Mentiin odottelemaan hotellin altaille ostajan saapumista ja saatiin pari puhelua parkkipaikan muilta taksikuskeilta. Kaikki olivat kommission perässä - "Hei, xxx tässä, minä olen se, joka pyysi ostajan paikalle. Muistakaa minua sitten kauppojen jälkeen". Ostaja saapui noin tunnin päästä rahojen ja mekaanikon kanssa parkkipaikalle. Taas tehtiin tutut rituaalit - konepelti auki, moottori käyntiin ja sitten mekaanikko kaasuttaa moottoria käsin ja raottaa öljysäilön korkkia. Pieni poikkeus nähtiin myös; ensimmäistä kertaa ostaja halusi koeajaa autoa! Mekaanikko heitti 100 metrin lenkin parkkipaikalla ja totesi auton hyväksi.

Autokauppa kiinnostaa kaikkia

Hinta oltiin sovittu jo aikaisemmin, joten pitkää tinkimisrituaalia ei tarvittu. Ostaja oli kiinnostunut ostamaan auton ja hänellä oli käteiset jo valmiina. Hän ei kuitenkaan ollut ostanut ennen suomalaista autoa, joten käytiin vielä ennen paperien allekirjoitusta näyttämässä rekisteriotetta ja kauppakirjaa hänen kaverille, joka totesi paperien olevan ok. Ei muuta kuin takaisin hotellille ja rauhalliseen paikkaan tekemään kaupat. Enää mikään ei voinut mennä pieleen! Sitten täytettiin kauppa - ja luovutuskirja ja laskettiin rahat. 

Salkullinen rahaa vaihtoi omistajaa

Antonin ja Harryn Instagram-kuvaussessiot rahojen kanssa #pakullaafrikkaan

Majamaja myytiin hyvään kotiin. Kohta Majamaja tulisi kuljettamaan satoja ja tuhansia turisteja ympäri Gambian. Lopullinen hinta oli 160000 dalasia, josta maksettiin 1500 dalasia komissiota. Mentiin vielä luovuttamaan avaimet ja auto parkkipaikalle. Samalla pihan muut taksikuskit yrittivät tulla osingoille rahoista, mutta ostajan mukaan kenelläkään heistä ei ollut osaa eikä arpaa kaupanteon kanssa. Jäivät siis rahoitta. Loppujen lopuksi saatiin siis n. 100 euroa pienempi summa autosta kuin olimme maksaneet Suomessa. Vähän pidemmällä myyntiajalla autosta olisi ehkä voinut saada 4000€ ja monien afrikkalaisten puheiden mukaan autosta olisi saanut 5000-6000€ Malissa. Oltiin kuitenkin tyytyväisiä 160000 dalasiin, sillä loma pääsi vihdoinkin alkamaan n. 32 tuntia ennen kotiinpaluuta. :D

Mentiinkin heti samana iltana myynnin kunniaksi käymään paikallisessa krokotiilipuistossa, jossa pääsi silittämään täysikokoisia krokotiilejä ja posettamaan krokotiilien vieressä. Puistossa oli useita kymmeniä krokotiilejä vapaana ilman aitausta. Eivät kuulema ole vaarallisia, jos ovat saaneet riittävästi kalaa syötäväksi. Sisäänpääsymaksu oli hurjat 50 dalasia eli alle euron. 

Edellisenä iltana (maanantaina) Harry, Anton ja Sakari kävivät vierailemassa Musa Njien luona (taksikuski, joka tavattiin satamassa) - afrikkalaista vieraanvaraisuutta parhaimmillaan. Mies esitteli perheensä, tarjosi ruokaa ja myös piti esittelykierroksen kaupungissa. 

Musan asunto ja taksi

Musa ja Sakke

Keskiviikkona oli edessä enää viimeinen koitos eli dalasien vaihto euroiksi. Oltiin jo tiistai-iltana käyty kaupungin vaihtopisteissä kyselemässä kursseja. Käytännössä missään noin ison summan vaihto ei ollut edes mahdollista. Jostain pisteestä lupasivat vaihtaa 300 euroa. Soitettiin keskiviikkona hotellilta lentokentän vaihtopisteeseen, josta sitten saatiinkiin palvelua ja rahaa. Vaihtopisteen työntekijä ajoi taksilla meidän hotellille eurojen kanssa ja saatiin vaihdettua dalasit euroiksi, paremmalla kurssilla kuin Forex olisi tarjonnut Suomessa. Olisi ollut melko ikävä matkustaa salkullisen kanssa rahaa Barcelonan kautta Suomeen.

Lopussa vielä pari kuvaa Gambiasta:

Harry ja ystävät

"Hassel free" shop, aivan varmasti

Saken perhe

Muistakaa käydä katsomassa kuvia ja videoita Instagramissa #pakullaafrikkaan.

Varmaan vielä tulossa pari blogipostausta. Pysykää kuulolla. :)

Helvetti maan päällä - osa 2

Dakar oli meidän viimeinen pysähdyspaikka ennen varsinaista määränpäätä, Gambiaa. Olimme taivaltaneet lähes 9000 kilometriä Majamajan kyydissä. Auto oli kestänyt lähes täydellisesti kolmea rengasrikko ja ilmastoinnin hajoamista lukuunottamatta. Matkan maali, Sherraton hotelli Gambiassa, oli enää 300 kilometrin päässä. 

Olimme kuulleet aikaisemmin Hotel Barbaksessa varoituksen brittiläismarokkolaiselta kaverilta lauttamatkasta Barra-Banjul. Hän oli joutunut odottamaan lauttaa 28 tuntia. Lähdimme siis liikkeelle aikaisin aamulla ja menimme katsomaan ehkä Dakarin tunnetuinta nähtävyyttä, Afrikkalaista renessanssia. Patsaan on rakentanut pohjoiskorealaiset rakennusmiehet ja jotta patsas olisi vähän vielä randomimpi niin presidentti vaatii itselleen 35% patsaan tuottamista matkailutuloista - ihan vain sen takia, kun patsaan rakentaminen oli hänen ideansa. Itse patsas oli ehkä turhin nähtävyys ikinä. 

Dakarissa päästiin ajamaan muutama kymmenen kilometriä jopa ihan moottoritietä pitkin; ensimmäinen kerta sitten Marrakechin jälkeen. Mitään muuta hyvää sanottavaa Dakarin ja Gambian välisestä tiestä ei sitten olekkaan. Tie muuttui jossain vaiheessa ennen Gambiaa käytännössä ajokelvottomaksi. Tien piti olla asvalttitietä, mutta pelto on parempi sana kuvailemaan tietä. 60 kilometrin matkassa meni kolmisen tuntia aikaa. Ajettiin hurjalla 20 km/h keskinopeudella. Meidän suureksi onneksi perunapeltoa kesti vain 50-60 kilometriä, jonka jälkeen viimeiset 60 kilometriä ennen rajaa oli erittäin sileää asvalttititä. Jopa Majamaja pystyi kiitämään mukavasti yli kahdeksaakymppiä. 

Senegalin ja Gambian rajalla toistui taas tuttu kuvio. Saavutaan paikalle ja autoon iskee kiinni kymmenet kauppiaat ja hustlaajat. Senegalin tullissa saatiin hoidettua hommat nopeasti. Toki poliisi yritti nyhtää meiltä viimeisen kerran rahaa. Leima muuttui kuitenkin ilmaiseksi, kun kysyttiin kuitin perää.

Gambian puoleinen osa rajasta oli melkein kuin taivas. Ei yhtään hustlaajaa ja poliisikin vaikutti erittäin rehelliseltä. Tullissa kysyttiin muutaman kysymys ja kaikki meistä sai 28 päivän leiman passiinsa. Sitten piti mennä hakemaan leimat ja paperit autoa varten. Meillä luvattiin seitsemän päivän transit autolle. Pidettiin tullissa salassa meidän aikeet myydä auto, koska huhujen mukaan poliisi alkaisi muuten vaatimaan isoja lahjusrahoja auton maahantuonnista. Siltikin viimeinen tullimies, joka oli antamassa meille transit-leimaa, pyysi pientä lahjaa. Niinpä vanha digikamera vaihtoi omistajaa. Tämän jälkeen oltiin valmiita kuluttamaan Gambian maanteitä. 

Jäljellä oli siis enää n. 40 kilometriä lopulliseen päämäärään. Ei vielä turhaan kuitenkaan innostuttu, koska oltiin kuultu kauhutarinoita edessä olevasta lauttamatkasta. Lautalle oli n. 20 kilometrin matka. Matkalla oli yksi poliisin checkpoint, jossa vaadittiin pientä "lahjaa". Annettiin pieni lahja poliisille, jotta matka pääsi jatkumaan nopeasti. 

Saavuttiin vähän kuuden jälkeen illalla Barran satamaan. Sen jälkeen seuraavasta kuudestatoista tunnista ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa. Niin kuin joka ikisessä pullonkaulassa aikaisemmin, alueella oli kymmenien hustlaajien joukko. Länsimaalaiset ovat kuin magneetteja, jotka vetävät erilaisia kauppiaita, huijareita ja kerjäläisiä puoleensa. Edessä oli taas tuttu tilanne - kymmenet afrikkalaiset kädet osoittavat eri suuntiin ja pyytävät aukaisemaan ikkunan. Tähän oli jo kuitenkin totuttu ja ei kiinnitetty joukkioon mitään huomiota. Ainut oikea huoli oli, että lautalle oli ainakin 500 metrin autojono. Barran ja Banjulin väliä menee vain yksi pieni lautta parin tunnin välein. Ennen meni kaksi, mutta toinen taisi upota muutama kuukausi aikaisemmin. Jos olisimme tyytyneet jäämään jonon perälle, olisi saattanut mennä useampi vuorokausi ennen kuin olisimme päässeet lautalle. 

Taktinen kolmen hengen tiimi lähti selvittämään, että kuinka ostaa liput lautalle ja miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti Banjuliin. Minä ja Harry jäätiin vahtimaan autoa. Oltiin jo aikaisemmin saatu aina Mauritaniasta asti erilaisia ostotarjouksia autosta. Nyt Gambiassa meillä oli oikeasti mahdollisuus myydä auto, vaikka heti. Saimmekin heti ensimmäiset tarjoukset ja minä ja Harry lähdettiin neuvottelemaan hinnasta. Ostaja olisi halunnut ostaa auton heti. Sovimme hinnaksi 4300 euroa. Samaan aikaan taktinen tiimi sai selvitettyä, että seuraava lautta olisi illan viimeinen ja jos emme pääse sen kyytiin, joudumme jäämään yöksi autoon Barraan. 

Todettiin, että auton saanti oli lähes mahdotonta viimeiselle lautalle, sillä porttien sisälle oli päästetty jo seuraavan lautan autot. Paras vaihtoehto olisi siis myydä auto heti ja mennä kävellen lautalle. Yritettiin kuitenkin viimeiseen asti saada auto lauttaan sisälle lupaamalla 100€, mikäli mahdutaan lautalle. Esim. Hotellityöntekijät tienaavat keskimäärin 50€/kk, joten paikalliselle väestölle 100 euroa olisi ollut erittäin iso raha, mutta meille pieni summa siitä, että päästään hotelliin yöksi. 

Autokauppa kariutui monien vaiheiden jälkeen. Ostaja suostui aluksi meidän ehtoihin, että hän saa avaimet autoon vasta, kun me olemme päässeet lautalla Banjuliin rahojen kanssa ja saaneet taksin hotellille. Hetken päästä tämä ei enää sopinutkaan. Loppujen lopuksi kaupankäynti kävi niin hankalaksi, että meidän oli parempi vetäytyi kaupoista. Meille olisi ollut liian suuri turvallisuusriski lähteä vieraaseen kaupunkiin yli 4000 euroa laukussa. Käytännössä kuitenkin kaikki hustlaajaat Barrassa tiesivät autokaupoista, joten jollekin paikalliselle houkutus ryöstöön olisi saattanut olla liian suuri. 

Tässä vaiheessa oli selvää, että jäämme yöksi satamaan. Enää piti varmistaa, että saamme varmasti paikan seuraavan päivän ensimmäiselle lautalle ja pääsemme autolla turvaan sataman porttien sisäpuolelle. Löysimme yhden avuliaan hustlaajan avulla henkilön, joka päätti porttien sisälle menevistä autoista. Anton hoisi neuvottelut ja paikka oli meidän. Yhteensä noin kolmen tunnin säädön jälkeen, klo 21, olimme porttien sisäpuolella. Seuraavan lautan lähtöön oli 11 tuntia. 

Potentiaalinen auton ostaja kävi vielä delegaatioineen hieromassa kauppoja satamaporttien sisäpuolella. Kaiken edellä käydyn säädön jälkeen totesimme, että kauppoja ei varmasti tehdä enää sinä yönä, vaan ostajat voivat tulla meidän hotellille seuraavana päivänä, jos kiinnostaa. Autolla pyöri vielä hetken aikaa monen monituista hustlaajaa käsi ojossa pyytämässä kännyköitä, vaatteita, kenkiä, rahaa yms. Aina, kun edellisestä oli päässyt eroon, niin seuraava oli ikkunan takana. Gambiassa tuntuu tapahtuvan paljon, koska niin monella oli talo palanut ja tulvat vieneet omaisuuden. Kello 23 sataman valot sammuivat ja samalla myös oli ilmeisesti hustlaajien nukkumaanmenoaika. Meillä oli kuitenkin edessä vielä pitkä yö trooppisessa ilmastossa. 

Meillä oli vain kaksi huonoa vaihtoehtoa autossa nukkumisessa. Jos ikkunat pidettiin kiinni, niin auton sisällä kuoli kuumuuteen. Ulkona oli yölläkin lähes +30 ja kosteusprosentti oli jopa 85%. Jos ikkunat oli auki, niin autosta tuli hyttysmagneetti. Kukaan meistä ei ollut ikinä kokenut yhtä tuskallista yötä - hiki valui ja hyttyset inisivät korvassa ja purivat joka puolelta. Sakke viritteli jossain vaiheessa yötä makuualustan auton viereen pihalle. Kaikki onneksi selvisivät elossa aamuun asti.

Kello 7 meillä heräsi jo pieni toive tai edes uskomus, että oltaisiin tunnin päästä lautalla sisässä ja menossa kohti Banjulia, meidän lopullista päämäärää. Jono oli kuitenkin pitkä porttienkin sisäpuolella ja meillä ei ollut mitään oikeaa varmuutta, että mahdutaan ensimmäiseen lauttaan. Myös hustlaajat olivat taas heränneet ja kiehnäsivät auton ympärillä.

Kello lähestyi kahdeksaa ja lautta oli jo saapunut satamaan. Rekat ja autot käynnistivät moottorinsa ja yllättäen jono ei enää ollutkaan jono, vaan enemmänkin afrikkalainen liikenneruuhka ilman sääntöjä. Satamassa liikennettä ohjannut päästi ensiksi pari hienoa maastoautoa jonon ohi - ilmeisesti jotain tärkeitä ja rikkaita paikallisia. Sitten alkoi taistelu viimeisistä paikoista lautalle. Lopputulos: lautta jäi haaveeksi, mutta oltiin seuraavalle lautalle jonon kolmantena. Kaksi todella pitkää tuntia lisää odotusta. Päätettiin, että seuraavalle lautalle mennään hinnalla millä hyvänsä. Oltiin valmistauduttu jo pienen setelitukon kanssa. Afrikassa, kun ei ikinä tiedä, että mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Kaksi tuntia kului piinallisen hitaasti. Ehkä tunti ennen seuraavaa lauttaa joku kertoi meille, että Banjulissa olisi juuri sinä päivänä klo 10-13 "siivouspäivä". Luultiin aluksi sitä sairaaksi pilaksi. Mutta kun saatiin varmistettua tieto parista eri lähteestä, oli se pakko uskoa. Siivouspäivä tarkoitti, että autoilla ei saanut liikkua. Siivouspäivä järjestetään kuulema kuukauden välein ja ne kolme tuntia sattuivat juuri osumaan pahimmalla mahdollisella tavalla meidän kannalta. Päästiin kuin päästiinkiin klo 10 lautalle ilman lahjontaa. Lautta tungettiin niin täyteen autoja ja ihmisiä, että käytännössä ovia ei pystynyt aukaisemaan. (Kuvassa ehkä 1/10 ihmisistä) Puolituntia lautalla tuntui ikuisuudelta. Lämpötila autossa oli varmasti vähintään +45 ja ilma muutenkin todella trooppinen. 

Kello 11 oltiin vihdoin perillä Banjulissa, mutta silti päämäärä oli vielä niin kaukana. Meidän piti odottaa kaksi tuntia "siivouspäivän" loppumista ennen kuin saataisiin lähteä ajamaan hotellille. Minä ja Anton lähdettiin odotellessa etsimään kauppaa, josta saisi kylmää juotavaa. Kaikki pienemmät kioskitkin olivat kuitenkin suljettu siivouspäivän takia. Päivän ensimmäinen positiivinen asia, lähes ihme, tapahtui -törmättiin ensimmäiseen täysin vilpittömään gambialaisen ihmiseen - El Ticoon! (Myöhemmin ollaan törmätty useampaankiin). El Tico istui kotinsa edessä kadulla ja kysyi, että mitä etsitään. Kerrottiin, että kylmä juotava kelpaisi. El Ticolla sattui olemaan kaksi kylmää cokis-tölkkiä kädessä ja hän tarjosi niitä meille. Hän ei pyytänyt rahaa, ei tarjonnut palveluksia tai kerjännyt mitään. Juteltiin El Ticon kanssa pitkään niitä näitä - kiitettiin juomista ja vieraanvaraisuudesta ja jatkettiin matkaa. 

Vihdoinkin, klo 13, 29 tunnin matkan jälkeen päästiin liikkeelle ja ajamaan oikeasti Majamajan viimeiset kilometrit. Olimme jo päättäneet, että jos joku haluaa ostaa Majamajan, niin häneen pitää tulla se hakemaan Sheratonin pihasta. Satamassa edellisenä yönä oltiin tutustuttu Musa Njieen, gambialaiseen taksikuskiin, joka ystävällisesti ohjasi meidät hotellille taksillaan. Musasta tulee varmasti vielä lisää juttua blogiin myöhemmin (toinen oikeasti vilpitön gambialainen, joka tavattiin). Joka tapauksessa - 300 kilometriä ja 30 tuntia - koko meidän mielettömän roadtripin viimeinen etappi. Klo 13.45 Majamaja oli saatettu perille viimeiseen päämääräänsä. Takana oli uskomattomat 9000 kilometriä ja 23 päivää läpi monien mielenkiintoisten maiden ja mantujen. Auto pääsi perille ilman kolhun kolhua. Enää edessä olisi auton myyminen viidessä päivässä.

Senegalin pehmeät hiekat

Yövyttiin Saint-Louisissa yksi yö. Meillä oli pitkästä aikaa mahdollisuus myös rentoutua vähän aikaa. Nukuttiin pitkään ja mentiin rannalle hyppimään aaltoihin. Uskallettiin mennä mereen vaikka rannalla olikin kuollut vasarahai.

Senegalissa huomasi olevansa vihdoinkin "oikeassa Afrikassa". Marokkoa ei voi edes laskea kuuluvaksi Afrikkaan muuta kuin maantieteellisesti ja Mauritania puolestaan on todella erikoinen aavikkomaa. Senegalissa oli turhaa enää etsiä kaupunkeja siinä mielessä, miten kaupunki ymmärretään Euroopassa. Enemmänkin pelkkää hökkelikylää ja muita matalia rakennuksia. Ilma oli todella kostea ja kuuma.

  

Dakariin lähdettiin ajamaan iltapäivällä. Auto kesti edelleen, vaikkakin oli edellisenä iltana ollut hiekkaan uppoutuneena. Dakarin esikaupunki alueella jumittauduttiin ruuhkiin, mutta muuten matka meni ihan sutjakkaasti. Muutama kilometri ennen hotellia kävi kuitenkin klassiset. Eteen tuli hiekkatie. Takapenkiltä huudeltiin tällä kertaa, että "kartan mukaan tuolla menee isompikin tie, mennään sinne". Kuski ja apukuski kuitenkin ilmoittivat tanakasti, että hiekka näyttää hyvältä ja hiekkaa on vain ihan pieni pätkä. 200 metriä ehdittiin ajaa, kunnes Majamaja oli taas jumissa pehmeässä hiekassa. Kenttälapio esiin ja hommiin siis. Nyt ei oltu onneksi niin syvällä kuin viimeksi, mutta edessä oli vähän pidempi matka upottavaa hiekkatietä. Vieressä olleet paikalliset tulivat onneksi auttamaan omien lapioidensa kanssa ja yksi paikallinen hyppäsi Hiacen rattiin. Viisi miestä työnsi ja dieselin käryn noustessa päästiin upottavalta tieltä pois. Ei oltu siis opittu mitään edellisen illan virheestä. Onneksi Majamaja tuntuu kestävän haasteen jos toisenkin. 

Helvetti maan päällä - osa 1

Vietettiin Nouakchottissa Mauritaniassa yksi yö. Keskiviikkona 18.6. lähdettiin ajamaan Senegaliin Saint-Louisin kaupunkiin. Aamulla vielä ennen lähtöä etsittiin Nouakchotin ainut automaatti, josta sai nostettua käteistä ulkomaisella luottokortilla. Automaatti oli sen verran hankalassa paikassa, että loppujen lopuksi henkilö hotellin respasta hyppäsi meidän autoon ja ohjasi meidät perille. 

Sitten matka pääsi taas jatkumaan. Vaikkakin kilometrejä oli edessä vain 300, niin varattiin silti 12 tuntia aikaa matkan tekemiseen, sillä matkan varrella pitäisi ylittää Mauritanian ja Senegalin välinen raja, jota pidetään yleisesti yhtenä maailman korruptoituneista rajoista ellei jopa kaikista korruptoituneimpana. 

Mauritanian puolella matka jatkui hyvää vauhtia, vaikkakin autossa lämpötilat heittelivät 38-42 asteen välillä. Oltiin taas maailman kuumimmalla alueella ilman ehjää ilmastointia. Armeijan ja poliisin checkpointteja (kuvassa yksi) tuli muutaman kymmenen kilometrin välein. Niistä selvittiin nopeasti hyvin tehdyn Fiche-lomakkeen ansiosta. Ehkä noin 50 kilometriä ennen rajaa checkpointeilla meno kuitenkin muuttui - kuvaan astuivat meidän kaikkien rakastamat hustlaajat. Checkpointeilla siis hengaili poliisien ja sotilaiden kanssa hustlaajia (huijareita, jotka yrittävät nyhtää kaiken rahan Senegaliin menijöiltä). Meidän piti kuunnella hustlaajien puheita ennen kuin poliisit päästivät meidän eteenpäin. Välillä hustlaajat antoivat puhelimen kuskin käteen ja sitten piti kuunnella 5 minuuttia hustlaajan rajalla odottavan kaverin puheita. Nopeiten näistä tilanteista pääsi eroon, kun kertoi, että meitä odottaa jo valmiiksi yksi kaveri rajalla. 

Legendaariselle Rosson rajalle saavuttiin suurinpiirtein kahden aikaan. Netissä paikkaa oli kuvailtu ainakin seuraavasti: "maanpäällinen helvetti". Oltiin onneksi luettu erittäin paljon ohjeita netistä rajan ylitykseen ja tiedettiin edes vähän, että mistä rajalla pitää oikeasti maksaa ja mistä ei. 

Ajettiin hiljaista vauhtia kohti portteja. Samalla meidän auton ympärillä oli n. 15 hustlaajaa ja poliisi näytti käsimerkein, että meidän pitää pysäyttää auto. Periaatteessa poliisilla ei olisi ollut mitään syytä pysäyttää autoa, mutta koska poliisit ja tullimiehet ovat mukana huijausjuonessa, niin he halusivat antaa 5 minuuttia peliaikaa hustlaajille. Hustlaajat kertoivat, mitä parhaimpia selityksiä, että miksi meidän pitäisi antaa heille meidän passit tai auton paperit. Hetken jälkeen poliisi näytti, että voidaan liikkua eteenpäin. Sitten poliisi tarkasti passit ja pyysi auton tullipaperit ja rekisteriotteen. Tosin auton tullipaperin poliisi antoi yhdelle näistä hustlaajista. Aivan uskomatonta menoa. Poliisi ja hustlaaja kertoivat, että meillä pitäisi olla kopio tullipaperista ja, että "voitte jättää aidon version hustlaajalle". Sitten poliisi päästi meidät porteista sisälle varsinaiselle raja-alueelle. Meidän piti ensiksi hoitaa paperit ja passit kuntoon Mauritanian puolella, jonka jälkeen ylitettäisiin joki Senegalin puolelle ja siellä pitäisi hoitaa myös samat hommat. 

Mauritanian tullissa oli menossa ruokatauko klo 13-15 ja myös lauttaliikenne oli seisoksissa tuon ajan. Istuskeltiin siis autossa tunti ja odoteltiin, että toimistot aukeaisivat taas. (Kuvissa vähän meininkiä rajalta). Saatiin onneksi nopeasti huijattua auton tullipaperi takaisin hustlaajalta, jolle poliisi oli antanut sen. Klo 15 sitten toimistot vihdoin aukesivat ja päästiin hoitamaan paperit kuntoon. Heti ensimmäisessä toimistossa tuli ongelmia. Pitäisi kuulema maksaa 10 euroa leimasta, jos sen haluaa heti tai muuten pitää odottaa esimiestä paikalle. Päätettiin odottaa. Esimies tuli paikalle noin 20 minuutin päästä ja antoi leiman paperiin - ja alkoi huutamaan alaiselle viereissä huoneessa. Sitten mentiin seuraavaan toimistoon hakemaan lisää leimoja ja sama kuvio toistui. Leiman saisi heti maksamalla, mutta muuten pitäisi odottaa esimiestä paikalle. Ei maksettu ja taas odoteteltiin. Vihdoin, kun oli saatu papereihin ja passeihin leimat ja ostettu lauttalippu, niin mentiin odottamaan seuraavan lautan lähtöä. Poliisi/tullimies tuli sitten norkoilemaan meidän autolle ja antamaan lähtöluvan mennä lautalle. Ennen lähtölupaa poliisi luonnollisesti halusi lahjan - pyysi aurinkolaseja - ja onneksi meidän "lahjontalaatikosta" sattui löytymään yhdet lasit. Poliisi kokeili laseja ja näytettiin peukkua ja sanottiin "näyttää hyvältä". Poliisi hymyili ja näytti peukkua takaisin. Saatiin lupa poistua maasta. 

(Kuvissa vähän meininkiä raja-alueelta)

Lauttaa odotellessa auton ympärillä häslinki tiivistyi, kun annettiin yhdelle hustlaajalle hammasharja ja tahna (kun suostui poseeraamaan niiden kanssa). Tämän jälkeen auton ikkunoista ja ovista tunkeutui kymmeniä käsiä ja kaikki vaativat lahjaa. Hustlaajien kesken tuli jopa pieni käsirysy. Vihdoin neljän aikoihin päästiin ajamaan lautalle, jonne meitä seurasi noin kymmenen hustlaajan porukka. Lautta ja sinne vievä ramppi eivät olleet insinöörityön suuria ihmeitä, sillä lauttaan päästääkseen joutui ajamaan 3-4 metriä 40 senttiä syvässä vedessä (kuvassa vasemman puoleinen lautta). 

Oltiin nyt siis selviydytty Rosson raja-aseman helpommasta puolesta. Lauttamatka kesti noin viisi minuuttia - ja sitten alkoi taas sama pyöritys ainakin 10 kertaa pahempana. Lautta oli vasta juuri ja juuri saatu laituriin kiinni, kun 10 mustaa miestä oli naamoineen meidän etuikkunassa kiinni käsi ojossa. Poliisi seisoi n. 5 metrin päästä ja näytti, että passit ja paperit pitäisi antaa hustlaajajoukolle. Huusimme, että annetaan paperit vain poliisille. Poliisi seurasi hetken tilannetta ja tuli loppujen lopuksi auton viereen ja otti paperit ja passit. Eikä kulunut taas sekunttiakaan, kun poliisi oli antamassa passit hustlaajille. Korotettiin vähän ääntä ja sanottiin, että "et saa antaa". Poliisi luovutti ja piti passit itsellään. Laitettiin auto parkkiin ja sitten alkoi useamman tunnin teatteriesitys Senegalin viranomaisten kanssa.

Paikka oli suoraan kuin Hollywood-leffasta. Rakennuksissa oli hikisiä huoneita, joissa pörräsi tuulettimet, vanhoista kuvaputkitelevioissa pyöri mm-kisat ja tullimiehet sekä poliisit istuivat laiskasti jalat pöydällä mm-kisoja katsoen. Ilari ja minä jäätiin autolle odottamaan, kun Sakke ja Anton menivät hoitamaan papereita kuntoon - kauan saatiinkin odottaa. Koko prosessin hoitaminen oli uskomattoman hankalaa ja työlästä. Ensimmäisen 1,5 tunnin aikana saatiin leimat ja viisumit passiin. Vähän yllättäen tästä ilosta ei jouduttu maksamaan mitään ylimääräistä (paitsi toki 53€ oltiin jo maksettu viisumeista netin kautta). Viisumeita varten poliisi otti sormenjäljet ja valokuvat ja tulosti hienon tarran passiin. Sitten passin kanssa mentiin seuraavaan huoneeseen, jossa todella väsyneen oloinen poliisi kirjoitti tiedot passista isoon ruutuvihkoon (tuntuu olevan suosittua länsi-Afrikassa) ja leimasi passin. Tämä oli se helppo osuus. Auton tuominen maahan on asia, joka aiheuttaa suunnattomia ongelmia. 

Periaatteessa on kiellettyä tuoda yli 8 vuotta vanha auto Senegaliin. Tällä tavoin Senegal haluaa estää vanhojen autojen myymisen siellä. Pitkien vaiheiden ja erilaisten jatkuvasti muuttuneiden maksujen jälkeen saatiin vihdoinkin maahantuontilupa autolla - tosin paperissa oli leima "escort", joka tarkoitti, että meidän koko matkan ajan Senegalissa pitäisi olla saattaja, joka varmistaa, että poistumme maasta auton kanssa. Escort-palvelu maksaa 200-300 euroa ja sellaista summaa ei oltu todellakaan maksamassa. Pääsimme kuitenkin poistumaan vihdoinkin raja-alueelta ja meidän piti mennä 1,5 kilometrin päähän tulliin selvittämään tätä escort-asiaa. Tullissa todettiin, että he eivät voi tehdä mitään sille paperille. Ei muuta kuin takaisin raja-alueelle hoitamaan asiaa.

Päätettiin ottaa kovat aseet käyttöön. Anton ja Sakke menivät takaisin samaan toimistoon läppärilaukun kanssa. Vanha läppäri oli otettu mukaan tiukkoja tilanteita varten. Paikalla toimistossa oli tällä kertaa itse Direction Generale des Douanes - Liutenant Mansor Ndao. (Koko tullin päällikkö). Hetken kuluttua meidän paperissa luki isolla punaisella tussilla kirjoitettuna "DISPENSE D'ESCORTE" ja itse johtajan leima. Saimme 72 tunnin transit-luvan autolle. 

Sitten Anton ja Sakke lahjoittivat luutnantti Mdaolle "lahjan" Suomesta - erittäin vanhan mutta toimivan läppärin. Iso johtaja oli todella otettu tästä ja hän kysyikin monta kertaa "onko tämä todella minulle?" Tullin johtaja antoi oman käyntikorttinsa lahjasta haltioituneena ja sanoi, että "jos teillä tulee mitään ongelmia Senegalissa, niin soittakaa minulle". Yli kuuden tunnin hikisen ja tuskallisen väännön jälkeen saatiin kaikki paperit ja passit kuntoon! Rahaa kului vain 50 euroa ja muutama hammastahnatuubi sekä läppäri vaihtoivat omistajaa. Selvittiin erittäin halvalla! 

Vihdoinkin saatiin otettua suunnaksi ilmastoitu hotelli Saint-Louisissa tuskaisen ja kuuman rajaväännön jälkeen. Onneksi rajalta oli vain n. 80 kilometrin matka hotellille. Tie oli hyvässä kunnossa ja vaikka ulkona olikin jo pimeää ja meillä toimi vain yksi ajovalo, niin selvittiin ilman kolaria perille Saint-Louisiin. Oltiin ladattu Google Mapsista kartat valmiiksi, joten reitti hotellille oli selvä. Ajettiin ohjeiden mukaisesti kunnes yllättäen tie päättyikin ravintolan terassille. Ei muuta kuin peruuttamaan tietä pitkin, jossa sinkoili satoja ihmisiä, lapsia ja vuohia. Katsottiin kartasta, että hotellille menee myös toinen tie parin sadan metrin päästä. Piti vain mennä poikkikatua pitkin. Takapenkiltä huudettiin "menkää tuosta, siitä meni äsken joku taksikin". Tie oli hiekkaa ja erittäin ahdas. Ajettiin hitaasti eteenpäin vuohia väistellen. Hiekka kuitenkin muuttui pehmeämmäksi ja tie lopulta niin ahtaaksi, että Majamajan matka päättyi siihen. Oltiin pohjaa myöten jumissa hiekassa myöhään illalla tuntemattomassa afrikkalaiskaupungissa. Auton ympärille tuli kymmeniä miehiä antamaan ohjeita. Ei muuta kuin autosta ulos ja kenttälapio käyttöön. Hetki autoa kaivettiin hiekasta. Avuliaat paikalliset hakivat lautoja, joiden avulla saatiin vähän pitoa maahan. Sitten työnnettiin ja Majamaja meni seiniä hipoen kapean kadun läpi. Selvittiin, vaikkakin takapenkin pessimistit ehtivät jo huudella "Majamaja taitaa viettää yönsä tässä". Hotellille päästiin 14 tunnin ja 300 kilometrin jälkeen. Koko päivänä oltiin syöty vain aamupala Mauritaniassa, mutta hajotus oli sen verran kova, että ketään ei kiinnostanut enää lähteä etsimään ravintolaa. Äkkiä vain suihkuun ja nukkumaan!

Miinakenttä ja no man's land

Tiistaina 17.6. Majamaja startattiin juuri ennen auringonnousua Hotel Barbaksen pihassa. Edessä oli piinallisen pitkä matka Nouakchottiin Mauritaniaan. Kilometrejä oli tiedossa 530, mutta matkaa taivallettaisiin suurimmaksi osaksi Mauritaniassa, jossa turvallisuustilanne ei ole paras mahdollinen ja teiden kunnosta ei ollut täysin sataprosenttista varmuutta. Mm. Britannian suurlähetystön matkustustiedote varoitti erityisesti rajaseudusta. Alue oli merkattu karttaan merkinnällä "do not travel". Ainoana poikkeuksena kartassa oli maantie, jota pitkin tulisimme ajamaan. Se oli merkinnällä "vältä kaikkea muuta kuin pakollista matkustustamista". Erityisesti Mauritanian itäosissa on suuri riski joutua kidnapatuksi tai muun terroriteon kohteeksi. Olimme kuitenkin punninneet eri vaihtoehtoja ja laskimme riskit erittäin pieniksi, joten uskalsimme jatkaa matkaa läpi Mauritanian. 

Ensimmäiset 80 kilometriä ajettiin vielä Länsi-Saharan puolella ennen Marokon ja Mauritanian välistä rajaa. Tavoitteena oli saapua hyvissä ajoin ennen yhdeksää rajalle, mutta aamulla menikin vähän pidempi hetki ilmanpaineiden tarkastuksessa ja tultiin perille vasta vähän kahdeksan jälkeen. Jonoa oli ehtinyt kertyä jo useampi kymmenen autoa + kymmeniä rekkoja. Mentiin jonon perälle ja rajan aukeamista odotellessa siivottiin vähän autoa ja yritettiin kontaktoida mahdollisia muita eurooppalaisia matkustajia. Autoissa näytti olevan paljon eurooppalaisia rekkareita, mutta kaikissa kuskeina oli arabeja tai afrikkalaisia. Juteltiin yhden afrikkalaisen miehen kanssa, joka oli viemässä autoa Italiasta Maliin myyntiin. Hän oli kuulema aikaisemmin myynyt vastaavanlaisen Hiacen Malissa 6500 eurolla. (Gambiassa hinnat ovat kuitenkin vähän alhaisemmat). Autojonossa vierähti melkein kymmeneen asti ennen kuin varsinaisesti päästiin rajalle. 

Oltiin onneksi ongittua netistä hyvin paljon juttuja liittyen rajojen ylityksiin Afrikassa, sillä muuten rajalle saattaisi olla erittäin pihalla kaikessa - Afrikassa, kun ei aina tehdä kaikkea ihan helpoimman kautta. Käytiin ensiksi leimaamassa passit poliisin toimistossa ja täytettiin jotkut paperit. Tämän jälkeen Sakke meni tullin toimistoon selvittämään autoa. Sitten tullimies tarkasti taas auton paperit pihalla uudestaan. Missään ei ollut todellakaan mitään ohjeistusta. Tämän jälkeen meidän piti vielä käydä näyttämässä passit jossakin luukulla, jossa passeihin ei tehty mitään merkintöjä vaan viranomainen kirjoitti isoon ruutuvihkoon tiedot matkustajien passeista. Tässä tuhraantui aikaa varmaan 1,5 tuntia yhteensä. Tämän jälkeen olimme valmiita ajamaan ulos Marokon valtion alueelta ja astumaan sisään mystiselle no man's landille. 

Marokon ja Mauritanian välissä on tosiaankin miinakenttä, joka on "ei-kenenkään-maata". Netissä liikkuu myös monenlaista tietoa alueen koosta, jossakin puhutaan kolmesta kilometristä, toisaalla kymmenestä ja hurjimmissa teksteissä jopa 30 kilometristä. No man's landilla ei mene teitä ja pahimmillaan harhaan mennessä autolla voi ajaa miinaan. Miinakentän läpi menevät kaikki autot, rekat ja ihmiset, jotka haluavat mennä Marokosta Mauritaniaan. Vinkkinä netistä olimme lukeneet, että kannattaa seurata jotain toista autoa ja myös Hotel Barbaksessa tapaamamme brittimies kertoo samaa tarinaa. Homma vaikutti siis suht' selvältä - kunnes oikeasti nähtiin mystinen no man's land omin silmin. Paikka oli täynnä roskaa, autoja, romuautoja ja meillä ei todellakaan ollut mitään hajua, että minne mennä. 

Ensinnäkin heti, kun alueelle tulee, auton kimppuun hyökkää hyeenalauma hustlaajia ikkunoita hakaten ja kaikki yrittävät tarjota palveluita. Hustlaajat ohitettiin kylmänrauhallisesti. Lähdettiin sitten seuraamaan yhtä autoa. Heti ensimmäisen 100 metrin jälkeen tuli kohta, joka näytti lähes mahdottomalta päästä läpi - kalliota, jossa oli erittäin korkeita pudotuksia ja teräviä reunoja. Oltiin onneksi pudotettu ilmanpaineiden aamulla reilusti, sillä meistä kukaan ei todellakaan halunnut alkaa vaihtamaan renkaita keskellä miinakenttää. Selvittiin ensimmäisestä esteestä vain todetaksemme, että maasto ei ole muuttumassa mihinkään. Käytännössä kaikkien usko alueen ylitykseen loppui ensimmäisen kahden minuutin jälkeen. Sinne tänne sinkoilevien "teiden" kunto oli pahempi kuin pystyttiin edes pahimmissa kauhukuvissa maalailemaan. Meillä oli edessä elämämme pahimmat kilometrit - jälleen kerran. Mitään suoraa reittiä tai edes yhtä selkeää Mauritanian rajalle ei todellakaan ollut olemassa. Piinallisten ja järkyttävien hetkien jälkeen (45 minuuttia meni n. 3 kilometrissä) auto selvisi kuitenkin läpi pehmeän hiekan, terävien kivien ja kovien kallioiden aina Mauritanian rajalle asti. 

Mauritanian rajalla odotti taas uudet muodollisuudet. Kun päästiin porteista sisään, niin autoon iski kiinni heti yksi hustlaaja, joka tarjosi meille "apuaan" paperien täytössä. Hustlaaja roikkui autossa kiinni joka hetki, kun oltiin hoitamassa rajamuodollisuuksia. Ensimmäistä kertaa matkalla poliisi teki tarkastuksen autoon. Tarkastus kesti n. 30 sekuntia, kunnes poliisi löysi autosta esineen, jonka halusi itselleen. Pienet lahjat helpottavat kummasti asioiden etenemistä, niinpä 3G-tikku vaihtoi omistajaa ja päästiin jatkamaan seuraavalle tullin pisteellä. Olimme tosiaan varautuneet ennen matkaa tähän ja keränneet lahjontaboksin, jossa oli jaettavaksi vanhoja kännyköitä ja elektroniikka yms.. Rajalla mentiin taas pisteeltä pisteellä. Missään ei ollut mitään ohjeita ja työntekijöiltä oli turha kysyä neuvoa. Loppujen lopuksi meillä kesti kuusi tuntia siitä hetkestä, kun saavuttiin Marokon rajalle, siihen, että päästiin Mauritanian rajalta ulos. Meidän saamien tietojen mukaan tämän rajan piti olla se "helppo" raja verrattuna Mauritanian ja Senegalin väliseen rajaan. Jäimme siis innolla odottamaan sitä. 

Heti Mauritaniaan päästyä käytiin vaihtamassa rahaa ja ostettiin vielä vakuutus autoon, sillä suomaisen vakuutusyhtiön autovakuutus ei enää pätenyt. Matka pääsi sitten taas jatkumaan. Mauritanian puolella tuli n. 60 kilometrin jälkeen bensa-asema, jonka jälkeen seuraava oli tulossa vasta 300 kilometrin päästä. Laitettiin siis tankki ja kanisterit täyteen kaiken varalta. Mauritaniassa tie oli yllättävän hyväkuntoinen. Maisema oli hyvin karua, Saharan autiomaa sen kun jatkui. Ilma oli myös hyvin kuuma, melkeinpä 45 astetta. Forecan mukaan Mauritania oli maailman kuumin paikka juuri sillä hetkellä. Tehtiin matkaa ihan aikataulussa, kunnes yllättäen asvalttitie päättyi tietöiden takia ja jouduimme jatkamaan  matkaa aavikon puolella keskellä hiekkaa. Aluksi ajateltiin, että tämä kestää ehkä pari kilometriä, mutta ajettiin n. 30 kilometriä hiekalla. Aikaisemmin niin hyvin toiminut ilmastointikin taisi hajota. Polttavan kuuman hiekan hehkuessa pohjasta ja auringon polttaessa taivaalta auton lämpötila nousi sisällä n. 43 asteeseen. Ja nyt täytyy taas myöntää, että usko meinasi loppua Majamajaan. Majamaja ja renkaat kesti kuitenkin 30 kilometrin offroadin. 

Kiirehdittiin matkaa polttavan kuumassa autossa ilman ylimääräisiä pysähdyksiä. Kaikki meistä oli varmasti mielettömässä nestehukassa, vaikka yritettiin juoda niin paljon kuin vain ehti. (Mauritaniassa ABC-verkosta ei kuitenkaan ole vielä Suomen tasolla, joten kylmää vettä ei ollut saatavilla eikä lämmin/kuuma vesi maistu niin erityisen hyvältä.) Selvittiin perille n. 14 tunnin matkan jälkeen Nouakchottiin vielä ennen auringonlaskua - vihdoinkin kunnon ruokaa, kylmää juomaa ja suihku! 

Nouakchott on hyvin todennäköisesti maailman pölyisin ja hiekkaisin pääkaupunki. Tai ei paikkaa edes voi kutsua oikeastaan kaupungiksi. Meidän viisi kerroksinen hotelli oli varmasti koko Nouakchottin korkein ja hienoin rakennus, muuten kaikkialla oli epämääräisiä hökkelitaloja, telttoja ja hiekkaa! 

Hotellissa oli panostettu erittäin paljon myös asiakkaiden turvallisuuteen ja tästä oli osoituksena Yhdysvaltojen myöntämä sertifikaatti seinälle:

Raastavat 70 kilometriä Saharassa

Dakhla on erittäin viehättävä pieni kaupunki niemen kärjessä Länsi-Saharassa. Kaupungin vieressä on useampia erityisesti kitesurffaajien suosiossa olevia surffikyliä. Meillä valittettavasti ollut aikaa surffailla, kun koko aamupäivä meni käytännönasioita hoitaessa. Dirhamien vaihtaminen euroiksi oli erittäin hankalaa. Pankissa oli yksi epämääräinen tiski, jossa ihmiset "jonottivat" yhdessä laumassa. Sen lisäksi vaihtoa varten olisi tarvinnut kuitin automaattinostoista (ilmeisesti haluavat tietää rahojen lähteen). Parin tunnin säädön jälkeen saatiin vaihdettua rahat. Sen lisäksi meidän piti aamun aikana käydä tulostamassa Fiche-lomakkeita Mauritaniaa varten. Myöskään printtausts ei ole tehty liian yksinkertaiseksi Länsi-Saharassa. Löydettiin kuitenkin joku todella random-mesta, jossa oli vanha mustavalkolasertulostin. 30 dirhamilla saatiin tulostettua 15 sivua. 

Käytiin Dakhlassa iltapäivällä vielä katsomassa yhtä surffikylää. Rannalla oli varmaan yhtä aikaa 20-30 kitesurffaajaa. Napsittiin parit valokuvat ja juotiin smoothiet. Oltiin myös menossa katsomaan toista surffimestaa, mutta 15 minuutin off-road-ajon jälkeen todettiin, että parempi kääntyä takaisin ennen kuin Majamaja hajoaa käsiin. Päästiin taas suurinpiirtein neljän aikoihin kuluttamaan Saharan aavikon polttavia teitä. Edessä oli suhteellisen lyhyt ajomatka, noin 300 kilometriä, Hotel Barbakseen. Hotelli sijaitsee n. 60 kilometriä Mauritanian rajalta ja hotellin yhteydessä on myös viimeinen bensa-asema ennen rajaa. (Länsi-Saharassa diesel maksaa n. 65 senttiä/litra). 

Matka Hotel Barbakselle sujui suht' mukavissa merkeissä. Majamaja puuskutti eteenpäin Saharan kuumia maanteitä pitkin ja maisemat olivat aivan mielettömiä. Sivistyksestä ei ollut tietoakaan - vain Saharan hiekkaa ja päättymätöntä tietä. Ilmastointi toimi mukavasti ja piti auton siedettävissä lämpötiloissa. 100 kilometriä ennen hotellia meno muuttui mielenkiintoiseksi. Vasen takarengas paukahti rikki. Maailman suurin renkaiden hautausmaa sai taas uuden uhrin. Renkaanvaihto suoritettiin ennätysajassa - alle 10 minuutissa. Ja matka jatkui taas - aikalailla tasan 30 kilometriä, kunnes oikea takarengas pyörähti viimeiset pyörähdyksensä. Tässä vaiheessa matkaa oli vielä 70 kilometriä hotellille. Tilanne oli suhteellisen absurdi - kolme länsimaalaista keskellä autiointa Saharaa vaihtamassa viimeistä vararengasta auton alle. Vaihdettiin rengas nöyrästi autoon ja jatkettiin matkaan ilman vararenkaita. Toistetaan vielä tilanne: 70 kilometriä matkaa lähimpään "hotelliin", ei vararenkaita ja Saharan autiomaa. Meillä ei ollut mitään tietoa, että saako seuraavalta pysähdyspaikalta renkaita tai päästäänkö edes seuraavalle pysähdyspaikalle. Edellisen 30 kilometrin datan perusteella vaikutti aika epätodennäköiseltä. :D  

Jatkettiin kuitenkin luottavaisin mielin ja hymyssä suin matkaa. Alettiin jo suunnittelemaan varasuunnitelmaa "mitä jos"-tilanteen varalle. Sovittiin, että jos rengas puhkeaa alle 20 kilometriä ennen hotellia, niin juostaan hotellille. Toki autoja liikkui myös jonkun verran, joten tarvittaessa olisi myös mahdollisesti voinut saada joltain kyydin Barbakseen. 70 kilometriä hotellille oli mahdollisesti meidän elämän pisimmät 70 kilometriä. Renkaat kesti perille ja voitiin huokaista ensimmäistä kertaa helpotuksesta. Meidän onneksemme hotelli vieressä oli pieni kylä tai oikeastaan muutama epämääräinen rakennus. Kysyttiin heti bensa-asemalta, että pystyykö jossain vaihtamaan renkaita. Sieltä osoiteltiin epämääräisesti sormella johonkin. Kello oli jo yli kahdeksan illlalla ja meidän olisi oikeastaan pakko saada vaihdettua rengas heti illalla, koska seuraavana aamuna meidän pitäisi lähteä liikkeelle todella aikaisin, jotta ehdittäisiin Mauritanian pääkaupunkiin Nouakchottiin ennen auringonlaskua. Onneksi marokkolaiset mekaanikot ovat ahkeria ja rengaspaja oli auki (poika ilmeisesti asui pajassaan). Rengaspajan poika ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan englantia, mutta viereisen pajan mies tuli tulkiksi. Seuraavaksi jännitettiin, että löytyykö meidän autoon sopivia renkaita. Hetken arvonnan jälkeen löytyi pari sopivaa kohtuullisessa kunnossa olevaa rengasta, joista toinen oli vielä aitoa suomalaista laatua - Nokiaa. Sitten alkoikin hintaneuvottelut. Loppusumma oli 130€. Meidän vähintäänkin sekavan käteistilanteen vuoksi maksettiin summa sekaisin dirhameina, euroina ja dollareina. Tästäkin käytiin vielä pitkät neuvottelut ja tarjottiin jopa kännykkää osamaksuksi, mutta siihen rengasmies ei suostunut. Vaihtohärdellin jälkeen kello olikin melkein kymmenen. 

Nettitietojen mukaan Hotel Barbaksella tapaa yleensä muita samaan suuntaan meneviä eurooppalaisia roadtrippaajia, joilta voisi vielä kysellä viimeisimpiä tietoja turvallisuustilanteesta ja rajojen ylityksistä. Aika hiljaiselta vaikutti. Hotellissa näytti olevan vain vain afrikkalaisia ja arabeja. Ilmeisesti kesä ei ole suosituinta aikaa ylittää Sahara ja varmasti Mauritanian epävakaa turvallisuustilanne on pelotellut osan matkaajista.  Törmättiin kuitenkin sattumalta respassa marokkolais-brittiläiseen mieheen, joka oli juuri ajanut Guinea-Bissausta Marokkoon. Tämä oli jo hänen neljäs vastaavanlainen matka ja saatiinkin muutamia arvokkaita vinkkejä. Hän oli mm. joutunut odottamaan 28 tuntia Banjulin lauttaa Gambiassa. Suositteli meille kiertoreittiä. 

Hotelli Barbas, jos sitä hotelliksi voi edes kutsua, oli toistaiseksi matkan ehdottomasti saastaisin. Kaikki olivat taas hyvin hyvin pitkän päivän jälkeen niin väsyneitä, että pieni saastaisuus ei jaksanut edes paljoa haitata. Uni maistui kummasti.