Dakar oli meidän viimeinen pysähdyspaikka ennen varsinaista määränpäätä, Gambiaa. Olimme taivaltaneet lähes 9000 kilometriä Majamajan kyydissä. Auto oli kestänyt lähes täydellisesti kolmea rengasrikko ja ilmastoinnin hajoamista lukuunottamatta. Matkan maali, Sherraton hotelli Gambiassa, oli enää 300 kilometrin päässä.
Olimme kuulleet aikaisemmin Hotel Barbaksessa varoituksen brittiläismarokkolaiselta kaverilta lauttamatkasta Barra-Banjul. Hän oli joutunut odottamaan lauttaa 28 tuntia. Lähdimme siis liikkeelle aikaisin aamulla ja menimme katsomaan ehkä Dakarin tunnetuinta nähtävyyttä, Afrikkalaista renessanssia. Patsaan on rakentanut pohjoiskorealaiset rakennusmiehet ja jotta patsas olisi vähän vielä randomimpi niin presidentti vaatii itselleen 35% patsaan tuottamista matkailutuloista - ihan vain sen takia, kun patsaan rakentaminen oli hänen ideansa. Itse patsas oli ehkä turhin nähtävyys ikinä.
Dakarissa päästiin ajamaan muutama kymmenen kilometriä jopa ihan moottoritietä pitkin; ensimmäinen kerta sitten Marrakechin jälkeen. Mitään muuta hyvää sanottavaa Dakarin ja Gambian välisestä tiestä ei sitten olekkaan. Tie muuttui jossain vaiheessa ennen Gambiaa käytännössä ajokelvottomaksi. Tien piti olla asvalttitietä, mutta pelto on parempi sana kuvailemaan tietä. 60 kilometrin matkassa meni kolmisen tuntia aikaa. Ajettiin hurjalla 20 km/h keskinopeudella. Meidän suureksi onneksi perunapeltoa kesti vain 50-60 kilometriä, jonka jälkeen viimeiset 60 kilometriä ennen rajaa oli erittäin sileää asvalttititä. Jopa Majamaja pystyi kiitämään mukavasti yli kahdeksaakymppiä.
Senegalin ja Gambian rajalla toistui taas tuttu kuvio. Saavutaan paikalle ja autoon iskee kiinni kymmenet kauppiaat ja hustlaajat. Senegalin tullissa saatiin hoidettua hommat nopeasti. Toki poliisi yritti nyhtää meiltä viimeisen kerran rahaa. Leima muuttui kuitenkin ilmaiseksi, kun kysyttiin kuitin perää.
Gambian puoleinen osa rajasta oli melkein kuin taivas. Ei yhtään hustlaajaa ja poliisikin vaikutti erittäin rehelliseltä. Tullissa kysyttiin muutaman kysymys ja kaikki meistä sai 28 päivän leiman passiinsa. Sitten piti mennä hakemaan leimat ja paperit autoa varten. Meillä luvattiin seitsemän päivän transit autolle. Pidettiin tullissa salassa meidän aikeet myydä auto, koska huhujen mukaan poliisi alkaisi muuten vaatimaan isoja lahjusrahoja auton maahantuonnista. Siltikin viimeinen tullimies, joka oli antamassa meille transit-leimaa, pyysi pientä lahjaa. Niinpä vanha digikamera vaihtoi omistajaa. Tämän jälkeen oltiin valmiita kuluttamaan Gambian maanteitä.
Jäljellä oli siis enää n. 40 kilometriä lopulliseen päämäärään. Ei vielä turhaan kuitenkaan innostuttu, koska oltiin kuultu kauhutarinoita edessä olevasta lauttamatkasta. Lautalle oli n. 20 kilometrin matka. Matkalla oli yksi poliisin checkpoint, jossa vaadittiin pientä "lahjaa". Annettiin pieni lahja poliisille, jotta matka pääsi jatkumaan nopeasti.
Saavuttiin vähän kuuden jälkeen illalla Barran satamaan. Sen jälkeen seuraavasta kuudestatoista tunnista ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa. Niin kuin joka ikisessä pullonkaulassa aikaisemmin, alueella oli kymmenien hustlaajien joukko. Länsimaalaiset ovat kuin magneetteja, jotka vetävät erilaisia kauppiaita, huijareita ja kerjäläisiä puoleensa. Edessä oli taas tuttu tilanne - kymmenet afrikkalaiset kädet osoittavat eri suuntiin ja pyytävät aukaisemaan ikkunan. Tähän oli jo kuitenkin totuttu ja ei kiinnitetty joukkioon mitään huomiota. Ainut oikea huoli oli, että lautalle oli ainakin 500 metrin autojono. Barran ja Banjulin väliä menee vain yksi pieni lautta parin tunnin välein. Ennen meni kaksi, mutta toinen taisi upota muutama kuukausi aikaisemmin. Jos olisimme tyytyneet jäämään jonon perälle, olisi saattanut mennä useampi vuorokausi ennen kuin olisimme päässeet lautalle.
Taktinen kolmen hengen tiimi lähti selvittämään, että kuinka ostaa liput lautalle ja miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti Banjuliin. Minä ja Harry jäätiin vahtimaan autoa. Oltiin jo aikaisemmin saatu aina Mauritaniasta asti erilaisia ostotarjouksia autosta. Nyt Gambiassa meillä oli oikeasti mahdollisuus myydä auto, vaikka heti. Saimmekin heti ensimmäiset tarjoukset ja minä ja Harry lähdettiin neuvottelemaan hinnasta. Ostaja olisi halunnut ostaa auton heti. Sovimme hinnaksi 4300 euroa. Samaan aikaan taktinen tiimi sai selvitettyä, että seuraava lautta olisi illan viimeinen ja jos emme pääse sen kyytiin, joudumme jäämään yöksi autoon Barraan.
Todettiin, että auton saanti oli lähes mahdotonta viimeiselle lautalle, sillä porttien sisälle oli päästetty jo seuraavan lautan autot. Paras vaihtoehto olisi siis myydä auto heti ja mennä kävellen lautalle. Yritettiin kuitenkin viimeiseen asti saada auto lauttaan sisälle lupaamalla 100€, mikäli mahdutaan lautalle. Esim. Hotellityöntekijät tienaavat keskimäärin 50€/kk, joten paikalliselle väestölle 100 euroa olisi ollut erittäin iso raha, mutta meille pieni summa siitä, että päästään hotelliin yöksi.
Autokauppa kariutui monien vaiheiden jälkeen. Ostaja suostui aluksi meidän ehtoihin, että hän saa avaimet autoon vasta, kun me olemme päässeet lautalla Banjuliin rahojen kanssa ja saaneet taksin hotellille. Hetken päästä tämä ei enää sopinutkaan. Loppujen lopuksi kaupankäynti kävi niin hankalaksi, että meidän oli parempi vetäytyi kaupoista. Meille olisi ollut liian suuri turvallisuusriski lähteä vieraaseen kaupunkiin yli 4000 euroa laukussa. Käytännössä kuitenkin kaikki hustlaajaat Barrassa tiesivät autokaupoista, joten jollekin paikalliselle houkutus ryöstöön olisi saattanut olla liian suuri.
Tässä vaiheessa oli selvää, että jäämme yöksi satamaan. Enää piti varmistaa, että saamme varmasti paikan seuraavan päivän ensimmäiselle lautalle ja pääsemme autolla turvaan sataman porttien sisäpuolelle. Löysimme yhden avuliaan hustlaajan avulla henkilön, joka päätti porttien sisälle menevistä autoista. Anton hoisi neuvottelut ja paikka oli meidän. Yhteensä noin kolmen tunnin säädön jälkeen, klo 21, olimme porttien sisäpuolella. Seuraavan lautan lähtöön oli 11 tuntia.
Potentiaalinen auton ostaja kävi vielä delegaatioineen hieromassa kauppoja satamaporttien sisäpuolella. Kaiken edellä käydyn säädön jälkeen totesimme, että kauppoja ei varmasti tehdä enää sinä yönä, vaan ostajat voivat tulla meidän hotellille seuraavana päivänä, jos kiinnostaa. Autolla pyöri vielä hetken aikaa monen monituista hustlaajaa käsi ojossa pyytämässä kännyköitä, vaatteita, kenkiä, rahaa yms. Aina, kun edellisestä oli päässyt eroon, niin seuraava oli ikkunan takana. Gambiassa tuntuu tapahtuvan paljon, koska niin monella oli talo palanut ja tulvat vieneet omaisuuden. Kello 23 sataman valot sammuivat ja samalla myös oli ilmeisesti hustlaajien nukkumaanmenoaika. Meillä oli kuitenkin edessä vielä pitkä yö trooppisessa ilmastossa.
Meillä oli vain kaksi huonoa vaihtoehtoa autossa nukkumisessa. Jos ikkunat pidettiin kiinni, niin auton sisällä kuoli kuumuuteen. Ulkona oli yölläkin lähes +30 ja kosteusprosentti oli jopa 85%. Jos ikkunat oli auki, niin autosta tuli hyttysmagneetti. Kukaan meistä ei ollut ikinä kokenut yhtä tuskallista yötä - hiki valui ja hyttyset inisivät korvassa ja purivat joka puolelta. Sakke viritteli jossain vaiheessa yötä makuualustan auton viereen pihalle. Kaikki onneksi selvisivät elossa aamuun asti.
Kello 7 meillä heräsi jo pieni toive tai edes uskomus, että oltaisiin tunnin päästä lautalla sisässä ja menossa kohti Banjulia, meidän lopullista päämäärää. Jono oli kuitenkin pitkä porttienkin sisäpuolella ja meillä ei ollut mitään oikeaa varmuutta, että mahdutaan ensimmäiseen lauttaan. Myös hustlaajat olivat taas heränneet ja kiehnäsivät auton ympärillä.
Kello lähestyi kahdeksaa ja lautta oli jo saapunut satamaan. Rekat ja autot käynnistivät moottorinsa ja yllättäen jono ei enää ollutkaan jono, vaan enemmänkin afrikkalainen liikenneruuhka ilman sääntöjä. Satamassa liikennettä ohjannut päästi ensiksi pari hienoa maastoautoa jonon ohi - ilmeisesti jotain tärkeitä ja rikkaita paikallisia. Sitten alkoi taistelu viimeisistä paikoista lautalle. Lopputulos: lautta jäi haaveeksi, mutta oltiin seuraavalle lautalle jonon kolmantena. Kaksi todella pitkää tuntia lisää odotusta. Päätettiin, että seuraavalle lautalle mennään hinnalla millä hyvänsä. Oltiin valmistauduttu jo pienen setelitukon kanssa. Afrikassa, kun ei ikinä tiedä, että mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kaksi tuntia kului piinallisen hitaasti. Ehkä tunti ennen seuraavaa lauttaa joku kertoi meille, että Banjulissa olisi juuri sinä päivänä klo 10-13 "siivouspäivä". Luultiin aluksi sitä sairaaksi pilaksi. Mutta kun saatiin varmistettua tieto parista eri lähteestä, oli se pakko uskoa. Siivouspäivä tarkoitti, että autoilla ei saanut liikkua. Siivouspäivä järjestetään kuulema kuukauden välein ja ne kolme tuntia sattuivat juuri osumaan pahimmalla mahdollisella tavalla meidän kannalta. Päästiin kuin päästiinkiin klo 10 lautalle ilman lahjontaa. Lautta tungettiin niin täyteen autoja ja ihmisiä, että käytännössä ovia ei pystynyt aukaisemaan. (Kuvassa ehkä 1/10 ihmisistä) Puolituntia lautalla tuntui ikuisuudelta. Lämpötila autossa oli varmasti vähintään +45 ja ilma muutenkin todella trooppinen.
Kello 11 oltiin vihdoin perillä Banjulissa, mutta silti päämäärä oli vielä niin kaukana. Meidän piti odottaa kaksi tuntia "siivouspäivän" loppumista ennen kuin saataisiin lähteä ajamaan hotellille. Minä ja Anton lähdettiin odotellessa etsimään kauppaa, josta saisi kylmää juotavaa. Kaikki pienemmät kioskitkin olivat kuitenkin suljettu siivouspäivän takia. Päivän ensimmäinen positiivinen asia, lähes ihme, tapahtui -törmättiin ensimmäiseen täysin vilpittömään gambialaisen ihmiseen - El Ticoon! (Myöhemmin ollaan törmätty useampaankiin). El Tico istui kotinsa edessä kadulla ja kysyi, että mitä etsitään. Kerrottiin, että kylmä juotava kelpaisi. El Ticolla sattui olemaan kaksi kylmää cokis-tölkkiä kädessä ja hän tarjosi niitä meille. Hän ei pyytänyt rahaa, ei tarjonnut palveluksia tai kerjännyt mitään. Juteltiin El Ticon kanssa pitkään niitä näitä - kiitettiin juomista ja vieraanvaraisuudesta ja jatkettiin matkaa.
Vihdoinkin, klo 13, 29 tunnin matkan jälkeen päästiin liikkeelle ja ajamaan oikeasti Majamajan viimeiset kilometrit. Olimme jo päättäneet, että jos joku haluaa ostaa Majamajan, niin häneen pitää tulla se hakemaan Sheratonin pihasta. Satamassa edellisenä yönä oltiin tutustuttu Musa Njieen, gambialaiseen taksikuskiin, joka ystävällisesti ohjasi meidät hotellille taksillaan. Musasta tulee varmasti vielä lisää juttua blogiin myöhemmin (toinen oikeasti vilpitön gambialainen, joka tavattiin). Joka tapauksessa - 300 kilometriä ja 30 tuntia - koko meidän mielettömän roadtripin viimeinen etappi. Klo 13.45 Majamaja oli saatettu perille viimeiseen päämääräänsä. Takana oli uskomattomat 9000 kilometriä ja 23 päivää läpi monien mielenkiintoisten maiden ja mantujen. Auto pääsi perille ilman kolhun kolhua. Enää edessä olisi auton myyminen viidessä päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti