Helvetti maan päällä - osa 1

Vietettiin Nouakchottissa Mauritaniassa yksi yö. Keskiviikkona 18.6. lähdettiin ajamaan Senegaliin Saint-Louisin kaupunkiin. Aamulla vielä ennen lähtöä etsittiin Nouakchotin ainut automaatti, josta sai nostettua käteistä ulkomaisella luottokortilla. Automaatti oli sen verran hankalassa paikassa, että loppujen lopuksi henkilö hotellin respasta hyppäsi meidän autoon ja ohjasi meidät perille. 

Sitten matka pääsi taas jatkumaan. Vaikkakin kilometrejä oli edessä vain 300, niin varattiin silti 12 tuntia aikaa matkan tekemiseen, sillä matkan varrella pitäisi ylittää Mauritanian ja Senegalin välinen raja, jota pidetään yleisesti yhtenä maailman korruptoituneista rajoista ellei jopa kaikista korruptoituneimpana. 

Mauritanian puolella matka jatkui hyvää vauhtia, vaikkakin autossa lämpötilat heittelivät 38-42 asteen välillä. Oltiin taas maailman kuumimmalla alueella ilman ehjää ilmastointia. Armeijan ja poliisin checkpointteja (kuvassa yksi) tuli muutaman kymmenen kilometrin välein. Niistä selvittiin nopeasti hyvin tehdyn Fiche-lomakkeen ansiosta. Ehkä noin 50 kilometriä ennen rajaa checkpointeilla meno kuitenkin muuttui - kuvaan astuivat meidän kaikkien rakastamat hustlaajat. Checkpointeilla siis hengaili poliisien ja sotilaiden kanssa hustlaajia (huijareita, jotka yrittävät nyhtää kaiken rahan Senegaliin menijöiltä). Meidän piti kuunnella hustlaajien puheita ennen kuin poliisit päästivät meidän eteenpäin. Välillä hustlaajat antoivat puhelimen kuskin käteen ja sitten piti kuunnella 5 minuuttia hustlaajan rajalla odottavan kaverin puheita. Nopeiten näistä tilanteista pääsi eroon, kun kertoi, että meitä odottaa jo valmiiksi yksi kaveri rajalla. 

Legendaariselle Rosson rajalle saavuttiin suurinpiirtein kahden aikaan. Netissä paikkaa oli kuvailtu ainakin seuraavasti: "maanpäällinen helvetti". Oltiin onneksi luettu erittäin paljon ohjeita netistä rajan ylitykseen ja tiedettiin edes vähän, että mistä rajalla pitää oikeasti maksaa ja mistä ei. 

Ajettiin hiljaista vauhtia kohti portteja. Samalla meidän auton ympärillä oli n. 15 hustlaajaa ja poliisi näytti käsimerkein, että meidän pitää pysäyttää auto. Periaatteessa poliisilla ei olisi ollut mitään syytä pysäyttää autoa, mutta koska poliisit ja tullimiehet ovat mukana huijausjuonessa, niin he halusivat antaa 5 minuuttia peliaikaa hustlaajille. Hustlaajat kertoivat, mitä parhaimpia selityksiä, että miksi meidän pitäisi antaa heille meidän passit tai auton paperit. Hetken jälkeen poliisi näytti, että voidaan liikkua eteenpäin. Sitten poliisi tarkasti passit ja pyysi auton tullipaperit ja rekisteriotteen. Tosin auton tullipaperin poliisi antoi yhdelle näistä hustlaajista. Aivan uskomatonta menoa. Poliisi ja hustlaaja kertoivat, että meillä pitäisi olla kopio tullipaperista ja, että "voitte jättää aidon version hustlaajalle". Sitten poliisi päästi meidät porteista sisälle varsinaiselle raja-alueelle. Meidän piti ensiksi hoitaa paperit ja passit kuntoon Mauritanian puolella, jonka jälkeen ylitettäisiin joki Senegalin puolelle ja siellä pitäisi hoitaa myös samat hommat. 

Mauritanian tullissa oli menossa ruokatauko klo 13-15 ja myös lauttaliikenne oli seisoksissa tuon ajan. Istuskeltiin siis autossa tunti ja odoteltiin, että toimistot aukeaisivat taas. (Kuvissa vähän meininkiä rajalta). Saatiin onneksi nopeasti huijattua auton tullipaperi takaisin hustlaajalta, jolle poliisi oli antanut sen. Klo 15 sitten toimistot vihdoin aukesivat ja päästiin hoitamaan paperit kuntoon. Heti ensimmäisessä toimistossa tuli ongelmia. Pitäisi kuulema maksaa 10 euroa leimasta, jos sen haluaa heti tai muuten pitää odottaa esimiestä paikalle. Päätettiin odottaa. Esimies tuli paikalle noin 20 minuutin päästä ja antoi leiman paperiin - ja alkoi huutamaan alaiselle viereissä huoneessa. Sitten mentiin seuraavaan toimistoon hakemaan lisää leimoja ja sama kuvio toistui. Leiman saisi heti maksamalla, mutta muuten pitäisi odottaa esimiestä paikalle. Ei maksettu ja taas odoteteltiin. Vihdoin, kun oli saatu papereihin ja passeihin leimat ja ostettu lauttalippu, niin mentiin odottamaan seuraavan lautan lähtöä. Poliisi/tullimies tuli sitten norkoilemaan meidän autolle ja antamaan lähtöluvan mennä lautalle. Ennen lähtölupaa poliisi luonnollisesti halusi lahjan - pyysi aurinkolaseja - ja onneksi meidän "lahjontalaatikosta" sattui löytymään yhdet lasit. Poliisi kokeili laseja ja näytettiin peukkua ja sanottiin "näyttää hyvältä". Poliisi hymyili ja näytti peukkua takaisin. Saatiin lupa poistua maasta. 

(Kuvissa vähän meininkiä raja-alueelta)

Lauttaa odotellessa auton ympärillä häslinki tiivistyi, kun annettiin yhdelle hustlaajalle hammasharja ja tahna (kun suostui poseeraamaan niiden kanssa). Tämän jälkeen auton ikkunoista ja ovista tunkeutui kymmeniä käsiä ja kaikki vaativat lahjaa. Hustlaajien kesken tuli jopa pieni käsirysy. Vihdoin neljän aikoihin päästiin ajamaan lautalle, jonne meitä seurasi noin kymmenen hustlaajan porukka. Lautta ja sinne vievä ramppi eivät olleet insinöörityön suuria ihmeitä, sillä lauttaan päästääkseen joutui ajamaan 3-4 metriä 40 senttiä syvässä vedessä (kuvassa vasemman puoleinen lautta). 

Oltiin nyt siis selviydytty Rosson raja-aseman helpommasta puolesta. Lauttamatka kesti noin viisi minuuttia - ja sitten alkoi taas sama pyöritys ainakin 10 kertaa pahempana. Lautta oli vasta juuri ja juuri saatu laituriin kiinni, kun 10 mustaa miestä oli naamoineen meidän etuikkunassa kiinni käsi ojossa. Poliisi seisoi n. 5 metrin päästä ja näytti, että passit ja paperit pitäisi antaa hustlaajajoukolle. Huusimme, että annetaan paperit vain poliisille. Poliisi seurasi hetken tilannetta ja tuli loppujen lopuksi auton viereen ja otti paperit ja passit. Eikä kulunut taas sekunttiakaan, kun poliisi oli antamassa passit hustlaajille. Korotettiin vähän ääntä ja sanottiin, että "et saa antaa". Poliisi luovutti ja piti passit itsellään. Laitettiin auto parkkiin ja sitten alkoi useamman tunnin teatteriesitys Senegalin viranomaisten kanssa.

Paikka oli suoraan kuin Hollywood-leffasta. Rakennuksissa oli hikisiä huoneita, joissa pörräsi tuulettimet, vanhoista kuvaputkitelevioissa pyöri mm-kisat ja tullimiehet sekä poliisit istuivat laiskasti jalat pöydällä mm-kisoja katsoen. Ilari ja minä jäätiin autolle odottamaan, kun Sakke ja Anton menivät hoitamaan papereita kuntoon - kauan saatiinkin odottaa. Koko prosessin hoitaminen oli uskomattoman hankalaa ja työlästä. Ensimmäisen 1,5 tunnin aikana saatiin leimat ja viisumit passiin. Vähän yllättäen tästä ilosta ei jouduttu maksamaan mitään ylimääräistä (paitsi toki 53€ oltiin jo maksettu viisumeista netin kautta). Viisumeita varten poliisi otti sormenjäljet ja valokuvat ja tulosti hienon tarran passiin. Sitten passin kanssa mentiin seuraavaan huoneeseen, jossa todella väsyneen oloinen poliisi kirjoitti tiedot passista isoon ruutuvihkoon (tuntuu olevan suosittua länsi-Afrikassa) ja leimasi passin. Tämä oli se helppo osuus. Auton tuominen maahan on asia, joka aiheuttaa suunnattomia ongelmia. 

Periaatteessa on kiellettyä tuoda yli 8 vuotta vanha auto Senegaliin. Tällä tavoin Senegal haluaa estää vanhojen autojen myymisen siellä. Pitkien vaiheiden ja erilaisten jatkuvasti muuttuneiden maksujen jälkeen saatiin vihdoinkin maahantuontilupa autolla - tosin paperissa oli leima "escort", joka tarkoitti, että meidän koko matkan ajan Senegalissa pitäisi olla saattaja, joka varmistaa, että poistumme maasta auton kanssa. Escort-palvelu maksaa 200-300 euroa ja sellaista summaa ei oltu todellakaan maksamassa. Pääsimme kuitenkin poistumaan vihdoinkin raja-alueelta ja meidän piti mennä 1,5 kilometrin päähän tulliin selvittämään tätä escort-asiaa. Tullissa todettiin, että he eivät voi tehdä mitään sille paperille. Ei muuta kuin takaisin raja-alueelle hoitamaan asiaa.

Päätettiin ottaa kovat aseet käyttöön. Anton ja Sakke menivät takaisin samaan toimistoon läppärilaukun kanssa. Vanha läppäri oli otettu mukaan tiukkoja tilanteita varten. Paikalla toimistossa oli tällä kertaa itse Direction Generale des Douanes - Liutenant Mansor Ndao. (Koko tullin päällikkö). Hetken kuluttua meidän paperissa luki isolla punaisella tussilla kirjoitettuna "DISPENSE D'ESCORTE" ja itse johtajan leima. Saimme 72 tunnin transit-luvan autolle. 

Sitten Anton ja Sakke lahjoittivat luutnantti Mdaolle "lahjan" Suomesta - erittäin vanhan mutta toimivan läppärin. Iso johtaja oli todella otettu tästä ja hän kysyikin monta kertaa "onko tämä todella minulle?" Tullin johtaja antoi oman käyntikorttinsa lahjasta haltioituneena ja sanoi, että "jos teillä tulee mitään ongelmia Senegalissa, niin soittakaa minulle". Yli kuuden tunnin hikisen ja tuskallisen väännön jälkeen saatiin kaikki paperit ja passit kuntoon! Rahaa kului vain 50 euroa ja muutama hammastahnatuubi sekä läppäri vaihtoivat omistajaa. Selvittiin erittäin halvalla! 

Vihdoinkin saatiin otettua suunnaksi ilmastoitu hotelli Saint-Louisissa tuskaisen ja kuuman rajaväännön jälkeen. Onneksi rajalta oli vain n. 80 kilometrin matka hotellille. Tie oli hyvässä kunnossa ja vaikka ulkona olikin jo pimeää ja meillä toimi vain yksi ajovalo, niin selvittiin ilman kolaria perille Saint-Louisiin. Oltiin ladattu Google Mapsista kartat valmiiksi, joten reitti hotellille oli selvä. Ajettiin ohjeiden mukaisesti kunnes yllättäen tie päättyikin ravintolan terassille. Ei muuta kuin peruuttamaan tietä pitkin, jossa sinkoili satoja ihmisiä, lapsia ja vuohia. Katsottiin kartasta, että hotellille menee myös toinen tie parin sadan metrin päästä. Piti vain mennä poikkikatua pitkin. Takapenkiltä huudettiin "menkää tuosta, siitä meni äsken joku taksikin". Tie oli hiekkaa ja erittäin ahdas. Ajettiin hitaasti eteenpäin vuohia väistellen. Hiekka kuitenkin muuttui pehmeämmäksi ja tie lopulta niin ahtaaksi, että Majamajan matka päättyi siihen. Oltiin pohjaa myöten jumissa hiekassa myöhään illalla tuntemattomassa afrikkalaiskaupungissa. Auton ympärille tuli kymmeniä miehiä antamaan ohjeita. Ei muuta kuin autosta ulos ja kenttälapio käyttöön. Hetki autoa kaivettiin hiekasta. Avuliaat paikalliset hakivat lautoja, joiden avulla saatiin vähän pitoa maahan. Sitten työnnettiin ja Majamaja meni seiniä hipoen kapean kadun läpi. Selvittiin, vaikkakin takapenkin pessimistit ehtivät jo huudella "Majamaja taitaa viettää yönsä tässä". Hotellille päästiin 14 tunnin ja 300 kilometrin jälkeen. Koko päivänä oltiin syöty vain aamupala Mauritaniassa, mutta hajotus oli sen verran kova, että ketään ei kiinnostanut enää lähteä etsimään ravintolaa. Äkkiä vain suihkuun ja nukkumaan!