"Do you want me to spell it?!"

Ajetaan parhaillaan jossain päin Tsekkejä. Ilari on ratissa. Kukka nauttii maisemista Ilarin vieressä. Häri syö sämpylää. Anton nukkuu. Itse kirjoitan Katjan kanssa blogia . Aurinko paistaa ja kukaan ei turhaan puhu mitään. Wieniin enää alle kolmen tunnin matka. Ensimmäinen välitavoite on jo saavutettu eli Puolan läpi ilman kolareita ja korjauksia. Tosin kolareita nähtiin Puolassa useampi matkan varrella. 

48 tuntia tiukkoja tilanteita

Matka alkoi 48 tuntia sitten mieltänostattavissa tunnelmissa Vaasankadulla - vettä satoi, lämpötila +10. Kiima päästä pois Suomesta oli kova ja sitä vain vahvisti Radiossa soiva Toton Africa. Auto hurahti käyntiin kuin unelma ja kun pudotettiin autosta pois kymmenen vaippaa ja viisi litraa käsidesiä, niin auto oli lähtökunnossa. Tosiaan... Sakke oli meidän lääkevastaavana hankkinut ensiapulaukkuun hyvin mystisiä esineitä; mm. 15 aikuisten vaippaa (koskaan ei tiedä, milloin ripuli yllättää), 150 paria kertakäyttökumihanskoja ("niitä voi käyttää melkein mihin vaan") ja seitsemän litraa käsidesiä. Ensiapulaukku oli puolentoista Ikea-kassin kokoinen. Kysykää Sakelta lisätietoja.

Sateinen Viro

Matkan suurin ja pahin pelko vältettiin, kun ei jouduttu työntämään autoa käsin lautalta ulos. Auto käynnistyi komeasti ja Hiacen moottorin jylhä jyrinä oli jälleen kerran sulosointuja korville. Tallinna näytti meille heti parhaat puolensa kaatosateen muodossa. Ensimmäisen kerran eksyttiin 400 metrin päässä satamasta. Tämä, kuten muutkin eksymiset, menevät uskomattoman huonon navigointiohjelman ja aina päättymättömien työtöiden piikkiin. Suunnistusmestarit eivät erehdy. Olis ehkä kannattanut maksaa kunnon ohjelmasta. Säästettiin 35 euroa eli 5€/hengeltä. Jatketaan, satoi siis uskomattoman paljon, tietöitä oli joka puolella ja yö oli muutenkin harvinaisen pimeä. Täytyy kuitenkin antaa kiitosta hyvin heijastimilla merkityille virolaisille teille. Ilman niitä olisi lähes toivotonta ajaa. Majamajan (ristittiin auto Majamajaksi, koska auto on paras ja kodikkain maja ikinä!) renkaat on lähes sakkorenkaat, joten vesiliirtoa joutuu oikeasti vähän varomaan. Tunnelma oli kuitenkin katossa etupenkillä (takapenkki nukkui), kunnes Viron poliisin asentaman kameran punainen salamavalo välähti! 123km ja yksi tunti ja 56 minuuttia ja (mahdolliset) ensimmäiset sakot autolla, jolla ei lähtökohtaisesti edes pääse ylinopeutta. Virosta alkoikin heti hasardit nopeusrajoituskyltit tai oikeastaan niiden puuttuminen.

"Do you want me to spell it"

Eka kuskin vaihtoi tehtiin aamuyöllä klo 3.30 ja Katja ja Niklas pääsivät nukkumaan pitkiä kahden tunnin uniaan ennen kuin latvialainen poliisi toivotti hyvät huomenet koko Majamajan väelle. Aamuvuoron kuski ei ehtinyt hidastaa riittävästi ennen 50 km/h-aluetta ja sen kunniaksi saimme 40 euron lipun muistutukseksi ystävälliseltä konstaapelilta. Papereita täyteltiin hetki, kunnes konstaapeli tuli kysymään auton merkkiä ja mallia. Hämmentyneenä ihmeteltiin, että miten joku ei voi tunnistaa maailman parasta pakua - Toyota Hiacea! Ilari vastasi ystävällisesti poliisisedän kysymykseen "Hiace", "H - I - A - C - E, do you want me to spell it?". Ilarin äänessä oli lievää sarkasmia. Tästä oli hyvä jatkaa; kaksi maata ja kaksi sakkoa. 

 Tämän jälkeen päätettiin, että ajetaan alinopeutta loppumatka ja ollaan nyt selvitty seuraavat maat ilman sakkoja! Wuhuu! Liettuassa ei tainnut tapahtua mitään tai ainakaan allekirjoittaneet ( Katja ja Niklas) eivät muista mitään, koska matka meni nukkuessa. Ja sitten päästiinkin Puolaan.

Kuoppaisia teitä, väsynyttä läppää ja KFC - tervetuloa Puolaan

Neljäs maa, Puola, saavutettiin alle 10 tunnissa. Puolassa liikenne muuttui astetta kiihkeämmäksi ja tiet entistä kurvikkaammiksi. Majamajan takaosan lounge-osasto muuttui hetkessä Linnanmäen hurvittelulaitteeksi. Pomppulinnassa oli mukava yrittää nukkua. Road tripin KFC-vastaava, Häri, laittoi heti data roamingin laulamaan, jotta löydetään lähin mahdollinen KFC. Alle tunti meni ja Häri & kumppanit pääsivät uppopaistetun kanan kimppuun. (Niklas tyytyi vanhaan tuttuun Mäkkiin). 

Nautinnollisen ruokahetken jälkeen jatkettiin jälleen matkaa kohti Varsovaa. Matka meni niin sujuvasti kuin matkan voi olettaa mennä puolalaisilla maanteillä semihullujen rekkakuskien, epämääräisesti merkittyjen teiden ja nopeusrajoitusten seassa. Nopeusrajoitukset saattoivat vaihtui kolme kertaa alle 70 metrin matkalla; ensiksi 90, sitten 70 ja 50 ja huipentumana vielä 20 metrin päässä vielä 70. Samalla opittiin myös muutamia liikennemerkkejä, kuten lehmä tiellä ja hyppäävä ihminen auton konepellillä. Puolan liikenteen hasardiudesta kertoo kuitenkin parhaiten musta ruksi keltaisella pohjalla ja pari numeroa ruksin alapuolella. Merkki varoittaa erittäin vaarallisesta tieosuudesta ja numerot kertovat liikenneonnettomuuksissa kuolleet ja loukkaantuneet. Teiden varsilla näkyikin paljon muistomerkkejä. Me onneksi päästiin turvallisesti koko matka Varsovaan asti 17 tunnin matkan jälkeen. Loppumatkasta oli pienen pientä ruuhkaa ja viimeisessä 5 km meni helposti yli puolituntia. Varsovassa meitä tervehti oikeat sängyt ja kaunis vanhakaupunki. Hotelliin kuului parkkihalli, johon meidän kaunotar Majamaja ei kuitenkaan mahtunut. Onneksi ihan hotellin vierestä löytyi vartioitu parkkialue. Käytiin illalla vielä syömässä mielettömän hyvää meksikolaista ruokaa. Masut täynnä oli mukava painua unten maille.